Viime välikohtauksesta seuraava aamu oli katastrofaalinen. Tosin oli kesä, minulla ei ollut kesätöitä sillä en jaksanut kirjoituspaineilta hakea kesätöitä ja jäin rannalle kesätyöpaikoista. Rannekoru kiilsi kädessäni puhdasta kultaa ja minua pelotti. Aloin epäillä omaa mielenterveyttäni - entä jos näin harhoja? Olin pelkkää kysymystä, kun nousin pystyyn seitsemän aikaan. Minua kuvotti kipittäessäni keittiöön keittämään kahvia päänsärky ohimoillani. Kahvin tippuessa keittimessä istuin keittiön pöydän ääreen, huokaisin ja nappasin sanomalehden. Maailman tilanne oli se sama, kaikki oli sekaisin. Se ei yhtään lohduttanut oloani, vaan olosta tuli pahempi. Työnsin lehden pois luotani ja tuijotin tyhjyyteen. Se mitä viime yönä oli tapahtunut, vaivasi mieltäni.
Olin siis puolustaja, portinvartija ja minulla oli portinavain kädessäni. Mutta kuka oli se ihminen, jonka kanssa keskustelin? En ollut vieläkään päättänyt, oliko hän mies vai nainen. Entä kuka oli Tietäjä, jonka luokse minun täytyisi mennä? Kuka oli Ordon, josta ihminen puhui? Missä todellisuudessa olin seikkaillut? Ja kaikista suurin kysymys, mikä minulle tuli mieleen - miten pääsisin tuohon todellisuuteen takaisin?
Join kahvia ja mietin pääni kipeäksi. Minulle oli tullut mietittyäni selväksi, että se kaikki, mitä olin kokenut, oli totta, totisinta totta. Päätin lähteä ulos lenkille, jospa se selvittäisi ajatuksiani ja saisin joitakin ideoita. Ainakaan tämän asian parissa rypeminen ei auttanut asiaa eteenpäin ollenkaan.
Menin takaisin makuuhuoneeseeni. Asuin äitini kanssa kolmiossa Helsingin keskustassa. Äitini oli juristi ja teki töitä korkeassa asemassa eräässä firmassa. Itse en ollut oikein koskaan menestynyt opinnoissa enkä pitänyt opiskelusta ja perheeni taholta minulla oli paineet päästä yliopistoon opiskelemaan. Yliopiston sijasta hain ammattikouluun eikä äitini pitänyt asiasta. Hän olisi halunnut minun valitsevan saman alan, mutta minä halusin tehdä toisin. Halusin auttaa ihmisiä, siksi päätin ryhtyä lähihoitajaksi ja katsoa siitä, mihin suuntaan elämä menisi ja jatkaisinko opintojani. Mutta en ollut päässyt opiskelemaan - yhdestä pisteestä jäi kiinni. Muutenkin olin väsynyt pääsykokeissa enkä oikein jaksanut keskittyä.
Katsoin itseäni peilistä. Minulla on vaaleat hiukset, jotka ulottuivat puoleen selkään. En oikein koskaan ollut kiinnostunut hiustenlaitosta, olen pese ja pidä -tyyppiä, mutta pidin hiuksistani. Mielestäni ne ovat paras osa minua ja kuvasivat hyvi n nimeäni Helmi. Minulla on tummanharmaat silmät, vähän tylsä väri ja siksi käytän värillisiä piilolinssejä. Laitoin piilolinssit silmiini ja silmistäni tuli syvän siniset. Letitin hiukseni ja puin päälleni valkoiset lenkkeilyvaatteet, shortsit ja topin. Katselin rannekorua ranteessani ja mietin, mitähän tapahtuisi, jos sipaisisin sitä.
Sipaisin rannekorua uteliaisuuttani ja säikähdin kun salamapallo lensi peilin eteen. Sen jälkeen se alkoi vaarallisesti lähestyä minua. Yritin paeta, mutta pian olin sen vallassa ja paikka vaihtui siksi samaksi viidakoksi, josta olin lähtenyt.
Oli yö viidakossa. Olin samalla paikalla, jossa olin tavannut sen ihmisen ja palannut takaisin omaan todellisuuteeni. Mietin, miksi salamapallo oli tuonut minut takaisin tähän todellisuuteen. Eikö sen pitänyt palauttaa olennot takaisin omiin todellisuuksiinsa?
- Sinä siellä! Olen etsinyt sinua kaikkialta! kuului huuto, ja ääni oli minulle tuttu. Ihminen loikkasi pusikosta ja näytti hyvin väsyneeltä. - Miksi loikkasit takaisin omaan todellisuuteesi? Meidän olisi pitänyt lähteä Tietäjän luo! No, onneksi olet nyt täällä!
- Mitä? Loikkasin omaan todellisuuteeni? kysyin hämmästyneenä. Olin vain muistanut, että heräsin kotonani. - Voisitko selittää tarkemmin?
Ihminen huokaisi pettyneen oloisena ja vastasi: - Ilmeisesti loikkasit ensimmäistä kertaa, unen ja valveen rajamailla. Uniloikata voi kahdella eri tapaa - tahattomasti unessa ja tarkoituksellisesti mielen kontrollin avulla. Lisäksi portinavaimella voi uniloikata ne, jotka eivät osaa vielä. Nähtävästi olet uniloikannut portinavaimen avulla - se tuo silloin sinut paikkaan jonne jäit viime kerralla, ellet käske sitä viemään sinua jonnekin paikkaan. Portinavaimella voi myös kuljettaa niitä, jotka eivät osaa uniloikata. Mutta portinavainta ei kannata käyttää - sen energiaa kuluu. Tahdonvoimalla ja mielen kontrollilla voi uniloikata helposti. Unessa uniloikkaaminen kuluttaa voimia.
Tajusin silloin, miksi olin ollut niin poikki. Olin uniloikannut tahattomasti unessa ja se kulutti voimiani. Näitä vastauksia olinkin kaivannut. Mutta olin täynnä kysymyksiä. Kysyin ihmiseltä: - Kuka on Tietäjä? Kuka on Ordon? Ja ennen kaikkea, kuka sinä olet?
- Olen Tietäjän sanansaattaja, ihminen vastasi ja katseli ympärilleen. Hänellä oli lyhty, jolla hän valaisi paikkoja. - Nimeni on Jokdatha. Se merkitsee meidän kielellämme valoa. Olen haltija ja minulle on annettu tahdonvoiman lahja. Jokainen haltija saa syntyessään lahjan Tietäjältä. Jotkut saavat viisauden, jotkut taas ovat taitavia käsistään, toiset ovat taas kekseliäitä. Lahja palvelee tarkoitustaan haltijayhteiskunnassa. Minulle annettiin tahdonvoiman valta - voin kontrolloida luonnonvoimia omalla voimallani. Myös puolustajilla on omat lahjansa.
- Anteeksi, minä olen ihminen, olen ihan tavallinen, ei minulla ole voimia! sopersin naurahtaen välissä. Jokdatha alkoi liikkua ja kuunteli ympäristöä tarkasti. Hän viittoi minulle ja sanoi: - Seuraa minua. Vien sinut Tietäjän luo. Et sinä ole tavallinen tyttö, niin kuin minä en ole tavallinen mieshaltija.
Nyt se selvisi. Meinasin alkaa nauraa. Siis hän oli mies! Koska näytin huvittuneelta, Jokdatha kysyi minulta kohottaen kulmiaan: - Mikä on niin hauskaa?
- No kun... siis... et näytä yhtään mieheltä! vastasin ja Jokdatha huokaisi ääneen: - Maan ihmiset. Aina niin pinnallisia.
- Anteeksi, vastasin ja nielaisin. - Minua vaan aina naurattaa se kun mies näyttää naiselta.
- Näytänkö minä naiselta? Jokdatha kysyi ihmeissään. Ensimmäistä kertaa näin hänen hymyilevän. - Pian sinä näet naishaltijan ja sen jälkeen kyllä erotat naisen ja miehen toisistaan kuten Maassa.
- No kun Maassakaan ei aina erota, totesin ja Jokdatha repesi nauruun. Naurettuaan hetken hän totesi: - Noh, kyllä sinä Kotona tunnistat miehen ja naisen toisistaan aina, oli sitten haltija, keiju, noita, tietäjä tai kääpiö.
- Onko siis tietäjiä useampi? kysyin ja Jokdatha vastasi: - Jokaisella tietäjällä on nimi, jolla häntä kutsutaan. Mutta se, jota kutsutaan Tietäjäksi pelkästään, on suurin ja viisain heistä. Sitä ei saa synnyinlahjana, vaan se hankitaan ajan tuomalla viisaudella ja kokemuksella. Tietäjällä on paljon tietoa ja hän vastaa puolustajista. Meidän täytyy mennä hänen luokseen, hän odottaa jo meitä.
- Anteeksi että olen pidätellyt sinua, sopersin ja aloin kävellä. Olin paljasjaloin ja minua pelotti kulkea viidakkomaastossa. Jokdatha näki pelkoni ja totesi: - Sinun ei tarvitse pelätä täällä mitään. Minä pidän teistä puolustajista huolta. Ja nyt tehtäväni on viedä sinut Tietäjän luo ja tutustuttaa sinut muihin puolustajiin.
- Kuinka monta meitä on, siis puolustajia? sanoin ja ihmettelin, kuinka luonnollisesti liitin itseni jo joukkoon ja käytin ilmausta "me". Jokdatha vastasi sen kummemmin: - Kolme. Sinä Helmi, Linneeh ja Pheil.
- Linneeh ja Pheil? Ovatko he täältä, siis...? kysyin ja katsoin Jokdathaa syvälle hänen silmiinsä. Hänen katseessaan oli jotakin, joka sai minut pysähtymään hetkeksi. En osaa vain selittää, mitä. Ikään kuin hän tuntisi minut läpikotaisin. Hän vastasi hetkisen hiljaisuuden päätteeksi: - Kyllä, he ovat Kotoa, tosin Pheilin äiti on Maasta. Pheil on puoliksi ihminen ja puoliksi haltija. Pheilin äiti on uniloikkija ja hän on asunut Maassa lapsuutensa ja nuoruutensa ja löydettyään Kodin ja Pheilin isän hän jätti menneisyytensä, työnsä, elämänsä ja muutti Kotiin. Hän on tutkija ammatiltaan, arkeologi ja hän löysi portinavaimet Maasta eräältä kaivaukselta. Kaikella on tarkoitus. Pheilin tehtävänä oli koota kaikki portinvartijat ja sen työn hän on tehnyt äitinsä kanssa tämän elämäntyön avulla.
En ollut uskoa korviani. Pheilin äiti oli siis löytänyt portinavaimet Maasta? Miten se oli mahdollista? Kysyin Jokdathalta: - Entä Linneeh? Onko hän haltija?
Jokdatha nyökkäsi. - Kyllä. Linneeh on haltija, jolle Tietäjä ei pystynyt hänen syntyessään määrittämään lahjaa. Tietäjä otti hänet kasvatukseensa ja opetti hänelle kaiken, mitä tiesi. Linneeh tietää yhtä paljon kuin Tietäjä ja on siksi elintärkeä puolustajille. Hän on uniloikkija myös, mikä on haltijoissa harvinaista. Kaikki puolustajat ovat uniloikkijoita, koska portinavaimen voimaa täytyy säästää kunnon tarkoitukseen. Koskaan portinavaimen voima ei ole tähän mennessä ehtynyt, mutta se voi tapahtua sellaisella hetkellä jolloin sitä vähiten odottaa. Siksi mielen kontroillointi ja tahdonvoima ovat tärkeitä asioita oppia jo varhaisessa vaiheessa.
- Miksei Linneeh voi olla tietäjä? kysyin, sillä minusta asiassa oli ristiriita. Jokdatha pysähtyi ja vastasi vakavana: - Tietäjät eivät voi olla haltijoita, noitia, keijuja tai kääpiöitä. He eivät voi olla myöskään ihmisiä, sillä ihmiset ovat heikkoja ja hauraita. Ihmisellä on vaikeaa pärjätä Kotona. Pheilin äiti on joutunut kestämään kaikenlaista, mutta onneksi hänellä on miehensä, joka suojelee häntä.
- Onko täällä ihmisiä? kysyin, sillä alkoi vaikuttaa siltä, että ihmisellä olisi mahdotonta selviytyä Kotona. Jokdatha vastasi: - On, hyvin pieni väestö etelässä. He ovat syntyperäisiä todellisuuden kansalaisia. Mutta heidän väestönsä on pienenemään päin, sillä lapsien selviytyminen täällä on heikkoa. Lapset yleensä lähetetään turvaan Maahan kirjeenvaihtajien luo.
- Kirjeenvaihtajat? kysyin ihmeissäni. Olin saanut niin paljon tietoa, etten meinannut edes itse tajuta kaikkea. Jokdatha nyökkäsi ja vastasi: - Kirjeenvaihtajat ovat uniloikkijaihmisiä Maassa, jotka ovat vannoneet uskollisuutensa Kodille. Nimensä he ovat saaneet siitä, että he käyvät jatkuvaa kirjeenvaihtoa Kodin kanssa ja raportoivat Kodin lasten elämästä Maassa. He suojelevat Kodin lapsia ja myös puolustajia. Sinunkin äitisi on kirjeenvaihtaja.
- Minun äitini? Uniloikkija? kysyin ihmeissäni ja minulta oli mennä henki. Äitini näytti olevan niin keskittynyt Maan asioihin, ettei häntä voinut kuvitella olevan kiinnostunut Kodin asioista. - Hän ei varsinkaan ole uniloikkija!
- Sinun isäsi on kuollut, eikö niin? kysyi Jokdatha ja hämmästyin. Minua koski, sillä asiasta mainitseminenkin toi mieleeni ikävät muistot. - Isäsi oli tavallinen Maan ihminen. Hänet tapettiin varoitukseksi. Äitisi on hengenvaarassa nyt koko ajan, kun saat tietää, että olet puolustaja. Mutta hän ei pelkää kuolemaa, sen tiedämme. Hän ei olisi halunnut, että saat tietää, sillä kuten hän, puolustajat ovat jatkuvassa hengenvaarassa. Ordon haluaa portinavaimet ja yrittää saada ne keinolla millä hyvänsä.
- Minun täytyy palata Maahan, vastasin ajattelematta sen enempää ja katsoin portinavainta. Jokdatha tarttui käteeni tiukasti ja varoitti minua: - Et saa palata Maahan, sillä sinunkin turvallisuutesi on uhattu. En salli sitä. Aiemmat Tietäjän sanansaattajat ja puolustajat ovat epäonnistuneet tehtävässään ja heidät on tavalla tai toisella murhattu. Nyt tähän asti kaksikymmentä vuotta on kulunut syntymästänne ja sata vuotta siitä, kun viimeksi puolustajat kulkivat tämän todellisuuden maan kamaralla. Lisäksi Kirjoitukset ennustavat teidän nousustanne, viimeisten puolustajien, jotka yhdistävät jälleen kaiken. Merkit näyttävät siltä.
Menin hiljaiseksi. Minua pelotti hyvin paljon, sillä ajattelin vain äitiäni ja hänen kohtaloaan. Omaa turvallisuuttani en niinkään ajatellut, mutta vähitellen aloin tajuta, että olin vaarassa. Jo se olento, jonka tapasin ensimmäisenä visiitillä Kotiin, oli vaarallinen ja Jokdatha pelasti minut. Päätin seurata Jokdathaa, sillä oloni tuntui turvalliselta hänen seurassaan. Sanoin Jokdathalle: - Seuraan sinua. Enhän minä voi tilanteelleni mitään.
- Ordonin kätyri löysi sinut heti kun loikkasit unessa Kotiin, Jokdatha totesi. - Pheilin äiti on tutkinut asiaa ja tullut siihen tulokseen, että Ordonin kätyrit löytävät puolustajat helpommin, jos he loikkaavat unessa. Miksi, emme tiedä vielä. Kukaan ei uskalla lähteä Pimeään Maahan selvittämään asiaa. Tosin Linneeh on käynyt siellä kerran ja hän ei puhunut kuukauteen sen seurauksena. Emme enää uskalla riskeerata ketään puolustajaa lähettämällä hänet Pimeään Maahan. Linneeh on nyt toipunut kokemuksestaan, mutta hän välillä huutaa öisin nukkuessaan. Pimeä Maa on vaarallinen paikka. Yleensä kukaan, joka sinne on uniloikkinut, ei palaa. Kuitenkin Maasta ja Kodista jotkut uniloikkijat eksyvät sinne tahattomasti varsinkin unessa loikkiessaan. Linneehkin loikki unessa, tahattomasti. Hän on siitä lähtien harjoitellut mielen kontrollointia päivittäin usean tunnin. Hän on omistautunein puolustaja tähän asti mitä on ollut historiassa. Ja hän tietää myös eniten.
Uteliaisuuteni heräsi. Olisin halunnut pommittaa Jokdathaata kysymyksillä, mutta hän näytti niin väsyneeltä, että päätin olla kysymättä häneltä mitään ja säästää kysymykset Tietäjälle. Astuimme ulos viidakosta ja kaukana näkyi paljon asutusta, kaupunkimaisemaa. Näkymä oli kaunis - tuhannet valot välkkyivät talojen ikkunoista ja kaukaa kantautui iloista ääntä, lasten naurua, musiikkia, taputuksia. Jokdatha sanoi väsyneenä: - Haltijat eivät yleensä tarvitse unta, mutta kovan rasituksen jälkeen meidän pitää nukkua muutama tunti. Olen nyt siinä pisteessä, mutta en saa antaa väsymykselle valtaa. Tehtäväni ei ole vielä valmis, minun täytyy viedä sinut Tietäjän luokse.
- Miten sinä oikein löysit minut? kysyin ihmeissäni. Tämä kysymys oli mietityttänyt minua jo pitempään, mutta en ollut ehtinyt muilta kysymyksiltä kysyä häntä. Jokdatha kaivoi vyölaukustaan taulutietokoneen näköisen laitteen ja tarkasteltuani tulin omaksi yllätyksekseni siihen tulokseen, että täällä alkeellisten aseiden maailmassa oli taulutietokone. Jokdatha näppäili kosketusnäyttöä ja näytti minulle kartan. Kartassa näkyi eri pisteitä ja sivussa näkyi kasvokuvat. Siinä oli myös minun kasvokuvani ja näin itseni myös kartalla Jokdathan vieressä. Hän vastasi: - Tämän laitteen avulla löysin sinut. Tämä on alun perin Maasta, mutta olemme hiukan kehittäneet sitä eteenpäin. Jotkut haltijat ovat saaneet keksijän lahjat. He toimivat ikään kuin, kuten Maassa asia ilmaistaan, insinööreinä. Maassa on hyvin pitkälle kehittynyt tekniikka, mutta Maa on hyvin saastunut. Kodissa eletään Maahan nähden aika alkukantaisesti, mutta ympäristö on täysin puhdas. Myös Pimeä Maa on hyvin saastunut, Linneehin keuhkot olivat mustat ja Linneehillä oli hengitysvaikeuksia, mutta nyt ne ovat nyt alkaneet puhdistua puhtaassa ilmassa. Haltijoilla on täydellinen terveys, keho ja mieli, mutta ympäristö voi vahingoittaa näitä. Katso, tuolla on haltijakaupunki, jossa Tietäjä asuu. Jokaisessa haltijakaupungissa on yksi tietäjä, joka vastaa kaupungista. Mutta tämä on todellisuutemme pääkaupunki, kuten Maassa asia ilmaistaan, vaikka tämä on hyvin pieni. Suurin haltijakaupunki on lännessä. Meillä on pitkä matka edessä, joten parempi kutsua Ronda paikalle.
- Ronda? kysyin ihmeissäni ja Jokdatha otti pillin esille. Hän puhalsi pilliin enkä kuullut mitään ääntä. Mutta hetken kuluttua kuulin ilmassa siipien sutinaa ja jotain massiivista liikkui meitä kohti. Katsoin yläilmoihin ja kiljaisin. Jokdatha katsoi minua kummissaan ja sanoi: - Rauhoitu. Se on vaan lohikäärme.
- Vaan lohikäärme? kysyin kauhuissani. - Eivätkö ne syö ihmisiä? Nehän ovat vaarallisia! Ne syöksevät tulta ja niillä on isot hampaat!
- Mikään ei tuota kotona harmia haltijoille, Jokdatha hymähti ja meni rapsuttamaan Rodhaa, tummanpunaista lohikäärmettä, joka oli autotallin kokoinen. - Rodha on pieni lohikäärme. Koti on suuri paikka, suurempi kuin Maa. Täällä on monenlaisia eläimiä ja olentoja. Joitakin ei edes tunneta. On myös esitetty arvio, että jotkin oliot osaavat uniloikkia. Siksi Pheilin äiti löysi kaivaukselta kerran sellaisia olentoja, joita kukaan tutkimusryhmä ei voinut uskoa tosiksi. Ne leimattiin väärennöksiksi, vaikka ne olivat peräisin Kodista. Tämä sai Pheilin äidin etsimään Kotia.
- Olet puhunut paljon, totesin ja Jokdatha naurahti. - Niin olenkin, hän totesi ja kiipesi Rodhan selkään. Hän ojensi minulle kätensä ja kannusti: - Tule! Matka taittuu muutamassa minuutissa kunhan vain kiipeät selkään.
Varovaisesti kiipesin Rodhan selkään. Sen pinta oli suomua ja mattaa, joten pysyin hyvin paikoillani. Jokdatha laittoi käteni hänen ympärilleen ja sanoi: - Pidä minusta tiukasti kiinni. Älä irrota otettasi missään vaiheessa. Lentoon, Rodha!
Kiljaisin, kun Rodha nousi ilmaan ja tartuin Jokdathaahan tiukemmin. Hän ärähti: - Älä kuitenkaan purista minusta ilmoja pihalle!
Hellensin otettani ja yritin olla katsomatta alas. Maanpinta jäi aina vain alemmas ja pian kiisimme kovaa vauhtia eteenpäin. Suljin silmäni, sillä minua pelotti ja pidin tiukasti Jokdathaasta kiinni. Tunsin hänen lämpönsä itseäni vasten ja minusta tuntui hyvältä. Rauhoituin hetkessä ja sykkeeni laski normaalitasolle. Pidin Jokdathaasta, olihan hän pelastanut minut, ja hän oli mukavasti temperamenttinen. Avasin silmäni ja salaa katselin häntä. Hän oli hyvin kaunis mieshaltija. Tajusin, että siinä on kaikin puolin kunnollinen mies. Ei tuollaisia ole Maassa. Minulla oli ollut aiemmin jo viisi poikaystävää, mutta kukaan heistä ei ollut kuten Jokdathaa. Aloin kiinnostua hänestä, koin että hänen kanssaan voisin olla turvassa tässä todellisuudessa, jossa kaikki minulle oli vielä vierasta. Haistoin Jokdathaalta ja hän tuoksui hyvälle. Jokdathaa huomasi minut, mutta ei sanonut mitään. Jotenkin hän meni vakavaksi. Pian Rodhaa alkoikin laskeutua kohti maata ja kun katsoin alaspäin, näin alhaalla aukion, torin. Hitaasti mutta varmasti Rodhaa lähestyi maan pintaa ja pian kosketti sitä jaloillaan. Jokdathaa sanoi minulle: - Irrota kätesi. Olemme perillä ja olet turvassa.
Tajusin pitäneeni jälleen Jokdathaasta liian tiukasti kiinni ja hämmennyin. Punastuin kaulaa myöten ja loikkasin alas Rodhaan selästä. Rodhaa nousi jälleen ilmoihin ja lensi tiehensä. Jokdathaa näki minun punastuneen ja näytti entistä vakavammalta. Hän ei sanonut yhtään mitään ensiksi, mutta hetkellisen hiljaisuuden jälkeen hän totesi: - Meidän täytyy mennä. Tietäjän talo on tämän torista lähtevän kadun päässä.
Aloimme kävellä ja havaitsin, että Jokdathaan vauhti oli hitaampi kuin ennen. Hän näytti aina vain väsyneemmältä. Minun kävi häntä sääliksi ja sanoin: - Voin kantaa tavaroitasi, näytät väsyneeltä.
- Kyllä minä pärjään, Jokdathaa sanoi hiljaa ja tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt minua. En ymmärtänyt, miksi. Kävelimme siten hiljaisuudessa. Kumpikaan ei puhunut sanaakaan. Pian saavuimme torin vasemmasta kulmasta lähteneen kadun päähän ja Jokdathaa käänsi katseensa minuun. Hän sanoi jotakin minulle, mutta en oikein kuullut sanaakaan. Tuijotin vain hänen pistävän vihreitä silmiään. Kun hän huomasi, etten kuunnellut ollenkaan, hän otti minua hartiosta ja korotti ääntään: - Kuuntele. Tietäjää täytyy kunnioittaa ja kuunnella hänen sanojaan. Hän ansaitsee sen. Hänellä on jo ikää tuhat vuotta, hän on nähnyt monen puolustajan nousevan ja kaatuvan. Mutta tällä kertaa hänellä on ollut tunne siitä, että nyt ne joista Kirjoitukset ovat puhuneet, ovat tulleet ilmi. Tietäjän luona tapaat myös muut puolustajat. Olethan valmis?
Nyökkäsin nieltyäni ja hiukan häpeillen katsoin taloa, joka levittäytyi eteeni. Se oli erittäin leveä ja hieno talo, muistutti linnaa linnakkeella, joka kiersi sitä. Linnakkeessa oli rautaportti, jonka vieressä näytti olevan jonkinlainen tunnistuslevy. Jälleen tekniikkaa, joka oli peräisin Maasta, päättelin. Jokdathaa meni tunnistuslevyn luo ja laittoi kätensä siihen. Vihreä valo skannasi hänen kätensä ja portti avautui. Hän otti minua käsivarresta ja sanoi: - Tule. Tietäjällä on paljon kerrottavaa sinulle.
Kävelin portista sisään ja saavuin pihalle, joka oli kaunis puutarha suihkulähteineen. Se muistutti erittäin paljon kiinalaista puutarhaa, jollaisia olin nähnyt kuvina joissakin julkaisuissa. Menin yhden suihkulähteen luo ja näin eriskummallisten kalojen polskivan siellä. Ne olivat väriltään sateenkaaren eri väreissä. Kun katsoin lähdettä, näin kuinka siinä alkoi kuvani muuttua. Vanhenin vuosia kuvassa, tunnistin itseni jotenkin. Ihmetellessäni kuvaa kuulin lempeän, matalan äänen sanovan: - Se näyttää tulevaisuutesi. Se näyttää ilmeisesti aika hyvältä, vai kuinka?
Käännyin enkä ollut uskoa silmiäni. Näin tiikerin seisomassa pystyssä kahdella takatassullaan ja pitävän kiinni kävelykepistä. Se oli väriltään valkea, lumitiikeri. Sen silmät olivat kultaiset ja se tapitti niillä minua kiinteästi. Meinasin kaatua lähteeseen, mutta sain jotenkin pysyttyä pystyssä. Katsoin takaisin lähteeseen ja näin kuinka aika kului. Sitten ihmettelin - vanhettuani ihoni alkoi siloutua ja muutuin nuoreksi takaisin.
- Kaikki puolustajat ihmettelevät tuota kuvajaista, Tietäjä totesi ja hymyili minulle. - Sinä taidat olla Helmi, Maasta. Olen kuullut sinusta paljon.
Jokdathaa polvistui Tietäjän edessä ja näytti antavan hänelle kunniaa. Minäkin polvistuin perässä, mutta Tietäjä kielsi minua sanoen: - Se on tarpeetonta, Jokdathaa tietää sen myös, mutta en saa häntä lopettamaan. Minun pitäisi polvistua sinun edessäsi, Helmi, niin päin sen pitäisi mennä. En malta odottaa, että saan kuulla sinusta ja että tutustumme. Tule sisään, niin tapaat muutkin puolustajat.
Nousin pystyyn ja niin nousi Jokdathaakin. Hän näytti piristyneen ja riisui yltään kaavun, vyölaukun sekä mukanaan raahaamat esineet. Hän jätti ne noin vain puutarhaan. Kun katsoin häntä hölmistyneenä, hän totesi: - Tietäjän talossa ei mikään katoa. Voin jättää tavarani puutarhaan.
Kaapunsa alla Jokdathaalla oli silmiensä väriset vaatteet, löysä paita ja löysät housut. Hänen jalkineensa olivat kärjiltään kiemuraiset. Katsoin omia vaatteitani ja tuli omituinen olo. Näytin hiukan paikkaan sopimattomalta valkeissa lenkkeilyvaatteissani.
- Sinun ei tarvitse murehtia vaatteitasi, Jokdathaa totesi ja hämmennyin. Mistä hän tiesi, että ajattelin juuri niitä? - En minäkään ole parhaissa vaatteissani. Sillä ei ole väliä. Tule, mennään.
Seurasin häntä puutarhan perällä olevasta ovesta sisälle, josta juuri Tietäjä oli mennyt. Katselin ympärilleni uteliaana. Sisällä näytti kuin moni aikakausi olisi kohdannut, oli kalusteita eri aikakausilta, tauluja ja patsaita. Tietäjä kulki edellämme huoneeseen, joka oli suuri. Siellä oli keskellä huonetta valtava pyöreä pöytä, jonka ympärillä oli kivipallit. Silloin tapasin heidät, muut puolustajat, ja hämmennyin.
Heitä oli kaksi, kumpikin naisia. Toisella oli räikeän punaiset lyhyet hiukset ja suippokorvat, näytti siltä kuin hän olisi karannut Maasta lyhyine hiuksineen. Hiukset oli kynitty aivan siiliksi mikä minusta tuntui oudolta, kun oletin haltijoilla olevan pitkät hiukset. Hänen silmänsä olivat tummanruskeat ja iho ruskettunut. Hän oli pukeutunut poikamaisesti hihattomaan violettiin paitaan ja ruiskeisiin housuihin. Jaloissa hänellä oli samanlaiset kengät kuin Jokdathaalla. Hän söi hedelmää, joka muistutti omenaa, viipale kerrallaan. Hänen vieressään istui taas nainen, jolla oli pitemmät hiukset kuin hänellä, mutta maantienruskeat ja hänen silmänsä olivat syvän siniset, kuten minulla. Hänen korvansa eivät olleet niin suipot kuin punapäällä, mutta hän ei ollut selkeästi niin kaunis. Hän näytti enemmän minulta kuin punapää, jolla oli poikkeuksellisen sievät kasvonpiirteet. Hän oli pukeutunut syvänsiniseen mekkoon, jossa oli avoin pyöreä kaula-aukko ja pitkä helmä. Päättelin, että punapää oli Linneeh ja brunette Pheil. Osuinkin oikeaan, sillä Tietäjä heti esitteli heidät minulle: - Tässä on Linneeh ja tässä Pheil, toiset puolustajat. He ovatkin odottaneet sinua.
Huomasin, että Pheil ja Jokdathaa katselivat toisiansa ja heti kun Jokdathaa huomasin minun suoranaisesti tuijottavan häntä, hän käänsi katseensa pois. Tietäjä istui alas lähelle Pheilia ja Linneehiä ja sanoi: - Nämä tytöt ovat odottaneet sinua. He ovat käyneet jo koulutuksensa, josta Jokdathaa vastaa.
Katsoin hämmästyneenä Jokdathaata. Hänellä oli suurempi vastuu kuin arvasinkaan. Jokdathaa totesi: - Helmi osaa jo vähän. Hänen taitonsa on selvä. Hänellä on poikkeukselliset fyysiset voimat, kuten Kirjoituksissa sanotaan.
Hämmennyin. Minullako poikkeukselliset fyysiset voimat? Kun mietin asiaa, tajusin asian olevan niin. Koulussa minulla oli liikunta aina kymppi, vaikka en koskaan tehnyt mitään täysillä. Juostessa juoksin huippuaikoja, vaikka minusta tuntui, että liikuin kevyellä teholla. Ja juoksin viidakossa pakoon hurjaa vauhtia silloin kun Ordonin kätyri oli perässäni.
- Erinomaista, siitä on meille paljon hyötyä, Tietäjä sanoi tyytyväisenä ja hymyili minulle. Jokdathaa jatkoi: - On kuitenkin paljon opittavaa. Hänen täytyy edistyä. Mielen kontrollia hänellä ei ole lainkaan. Hän uniloikki tänne unessa, ja tämän toisen kerran hän saapui portinavaimen kautta.
Minua harmitti, kun Jokdathaa arvosteli minua näin suoraan, vaikka todellisuudessa hän oli täysin realistinen ja arvioi minua kouluttajan pohjalta. Minua teki niin mieli näyttää, mitä osasin. Vaikka myönnän, en tiennyt, mitä. Tietäjä avasi suunsa ja totesi: - Niin on kaikilla. Linneehillä on paljon opittavaa uusista alueista Kodissa, joita Pheilin äiti ei ole vielä tutkinut. Pheil auttaa häntä tässä, hänhän on meidän tutkijamme, tosin hänen täytyy edistyä. Sinä Helmi olet ainoa, jolla on kirjaimellisia voimia. Vaikka haltijoilla on täydellinen keho, he eivät voi yltää samoihin tuloksiin kuin sinä. Maassa menestyisit erinomaisesti urheilijana. Kova työ palkitaan. Jokaisen puolustajan täytyy edistyä, Linneehin ja Pheilin taidot muistuttavat toisiaan, mutta sinä selkeästi poikkeat heistä. Siksi Jokdathaa valmentaa sinua fyysisesti. Jokaisella puolustajalla on portinavain, jota ei saa luovuttaa toiselle. Siksi Pheililla vain on avain kaikkiin ja Pheil on piilottanut avaimen turvaan, josta Ordonin kätyrit eivät voi löytää sitä.
- Toisin sanoen hävitin sen, totesi Pheil ja hymyili. Tietäjä hymyili myös. Minä taas kauhistuin. Pitäisikö minun pitää tuota rannekorua koko elämäni ajan? Tietäjä totesi: - Kyllä, sinun tulee kantaa portinavainta koko elämäsi ajan. Joskin se merkitsee ikuisuutta jossain vaiheessa. Oletko valmis kuulemaan mistä tämä kaikki sai alkunsa, Helmi?
Nyökkäsin ja katsoin muita puolustajia. He näyttivät uteliailta, tosin he olivat varmasti kuulleet jo tarinan monta kertaa. Jokdathaa istui Tietäjän toiselle puolelle. Toisella puolella istuivat Linneeh ja Pheil. Itse istuin heitä vastapäätä ja keskityin kuuntelemaan.
