En koskaan pitänyt itseäni mitenkään tavallisesta poikkeavana. Tai no myönnetään, jossain syvällä sisimmässäni tiesin, että minussa oli jotakin jota en osannut kuvailla sanoin. Salaisuus, jonka paljastumista odotin kuin lapsi joulua.

Salaisuus itsestäni paljastui täytettyäni kaksikymmentä vuotta. Olin juuri valmistunut lukiosta neljän vuoden urakan jälkeen. Opiskeleminen ei ollut koskaan minulle helppoa eikä koskaan tule olemaan. Luulin pääseväni helpolla, ettei minun enää tarvitsisi opiskella kuin vain muutama vuosi, mutta en tiennyt, miten paljon minun tulisi oppia uusia taitoja ja mielen kontroilloimista kun salaisuus paljastui. Se oli vaikeinta mitä ikinä minulle tulisi vastaa, ja opittavaa tuli koko ajan lisää.

Luulin että kaikki menisi putkessa, mutta en päässytkään kouluun johon halusin, Minulle tuli siis uusi tilanne, josta piti luovia. En keksinyt ratkaisua, sillä halusin juuri kyseisen alan koulutuksen. Mutta pääsinkin koulutukseen, jota ei sallittu kuin muutamalle harvalle ja valitulle.

Kaikki alkoi siitä, kun eräänä aamuna heräsin outoon tilaan, Olin puoliunessa ja tunsin voimien liikkeen ympärilläni. Mitä voimia, en sitä tiedä. Hetken kuluttua makasin keskellä viidakkoa. Säikädin, sillä muutos oli tapahtunut hetkessä. Olin yhtäkkiä tempautunut siitä turvallisesta makuuhuoneesta ja nyt makasin keskellä viidakkoa. Nousin ylös ja pyyhin maan pölyt itsestäni. Kuulin lintujen sirkutusta, apinoiden huutoja ja näin kuinka oksien takaa pilkotti aurinko. Otin muutaman askeleen ja minusta tuntui oudolta. Olin ikään kuin menettänyt osan voimistani, minulla ei ollut samoja fyysisiä voimia mitä minulla oli normaalisti. Viidakossa oli kuuma ja hikoilin paitani litimäräksi. Päätin yritt'ää ottaa selvää ympäristöstäni ja oletin että tämä kaikki oli vain hyvin todenmukaista unta.

Lähdin vaeltamaan summittaiseen suuntaan ja pian saavuinkin lähteelle. En ollut koskaan nähnyt mitään niin kaunista. Haistoin ilmaa ja se tuoksui monen kukan tuoksulta yhteensä, Minulla oli jano, joten päätin maistaa vettä. Olin todella varma, että tämä oli hyvin todenmukainen selkouni ja pian päättyisi. Päätin huuhdella myös kasvoni hiestä.

Juodessani vettä kuulin rasahduksen. Se tuli aivan takaani. Hätkähdin ja katselin ympärilleni yrittäen etsiä äänen lähdettä. Kuulin toisen rasahduksen ja käännyin varovasti ympäri. Näin, että jokin liikkui puskien seassa. En vain tiennyt, mikä se oli enkä toisaalta halunnut ottaa selvääkään. Jälkimmäinen ajatus valtasi mielen, kun jalkojeni juureen kiisi metsästä nuoli. Päätin ottaa jalat alleni ja juosta niin lujaa kuin ikinä pystyisin.

Lähdin eri suuntaan kuin mistä tulin. Kuulin askeleet takaani ja nuolia sinkosi ohitseni. Kun juoksin, yhtäkkiä tunsin kuinka vauhti koveni kovenemistaan. Ainakin kaksinkertaiseksi. Vähitellen sain perääajajani karistettua kannoiltani ja huokaisin helpotuksesta. Mutta samalla pelko iski alitajuntaan - onko tämä unta vai totta? Sillä jos tämä oli totta, niin missä oikein olin? Mitä oli tapahtunut? Jatkoin kevyttä juoksua ja pian huomasinkin juoksevani ulos viidakosta ja tulleeni umpikujaan. Olin jyrkänteellä. Ympärilleni avautui huikea vihreä maisema ja aina siellä täällä kimmelsi sininen vesi. Näin jossain horisontissa meren vuorten takana. En kauaa ehtinyt ihmetellä maisemaa kun kuulin takaa äänen sanovan: - Pysy siinä äläkä edes kuvittele liikkuvasi.

Nostin automaattisesti käteni pystyyn ja vastasin: - Eipä tullut mieleenkään.

- Varo sanojasi, takanani oleva ihmiseltä kuulostava olento sanoi. - Et ole ensimmäinen, jonka olen ampunut. Saat valita itsellesi jommastakummasta vaihtoehdosta - nuoli tai hyppäät jyrkänteeltä. Käänny ympäri.

Käännyin varovasti ympäri kauhuissani. Tämä uni muuttui seikkailu-unesta painajaiseksi muutamassa sekunnissa. Olisi ollut parempi olla kääntymättä, sillä näky kauhisti minua.

Se 'näytti ihmiseltä, mutta oli kaikin puolin epämuodostunut. Päällään sillä oli likainen riepu, joka oli repaleinen. Jaloissa sillä ei ollut kenkiä lainkaan, vaan likaiset jalat johtuivat todennäköisesti jatkuvasta kulkemisesta paljasjaloin. Ulkonäköä ei yhtään antanut luonne anteeksi, vaan se uhkasi: - No? Säästän sinut jommaltakummalta jos annat minulle portinavaimen.

- Mitä? Portinavain? Nyt olet kyllä mennyt sekaisin ihmisestä, sopersin h'ädissäni ja otus naurahti. Sitten se sanoi, osoittaen kättäni: - Katso kättäsi. Vai sinulla ei ole portinavainta? Väitätkö ettet ole puolustaja, suuri pelastaja, rajojen vartija?

- En ole koskaan kuullutkaan moisesta, naurahdin itse ja katsoin kättäni. Silmäni laajenivat, sillä ranteessani oli tiukasti kiinni kullasta tehty rannekoru, jonka keskellä oli kultainen kivi, jonka sisältä kulki usvaa. Syke nousi entisestään enkä tiennyt mitä ajatella. Yritin keksiä jotain fiksua vastaukseksi, mutta vastasin sopertaen: - Jos se on sinulle niin tärkeä, niin voit ottaa sen. Se on sinun.

Otus hölmistyi ja katsoi minua kuin olisin hullu. - Portinvartija luopuu vapaaehtoisesti avaimesta? Et ole tosissasi.

- Sillä ei ole mitään merkitystä minulle, selitin. Kunpa olisin tiennyt, mitä oikein sanoin. En tosin täysin ymmärtänyt tilannetta ja sen vaaraa. Olin hengenvaarassa, sen tajusin, mutta jos annan portinavaimen toiselle, sen seuraukset ovat karmaisevat.

- Anna se tänne, otus vaati ja aloin yrittää ottaa rannekorua pois, mutta havaitsin siinä olevan lukon. Ja tietenkään minulla ei ollut avainta. Hädissäni sopersin: - En saa sitä pois, se on lukittu.

- Sitten minun täytyy leikata se pois. Älä huolehdi, sinulle jää toinen käsi, otus vastasi ja otti lanteiltaan asevyöstä kirveen. Aloin huutaa apua niin kovalla äänellä kuin ikinä osasin, mutta siitä ei ollut apua. Otus tarttua minua käteen ja kohotti kirveen. Yritin rimpuilla pois, mutta sen ote oli liian vankka. Aloin spontaanisti itkeä, jolloin otus hätkähti hieman. Ja alkoi nauraa todella kovalla äänellä.

- Mitä, puolustaja itkee? Tämähän on suurinta viihdettä! otus nauroi ja laski kirveensä. Hetken kuluttua sen ilme muuttui kuitenkin julmaksi: - Et saa minua heltymään. Leikkaan kätesi irti siitä huolimatta.

Otus kohotti kirveen. Juuri samalla sekunnilla kun se kohosi frisbeetä muistuttava rautarengas lensi viidakosta ja löi kirveen alas. Sillä hetkellä en jäänyt yhtään aikailemaan, vaan aloin juosta. En tiennyt mistä se tuli, mutta kuulin äänen edestäni viidakosta: - Tänne! Juokse niin lujaa kuin pääset. Olen täällä.

Otus oli kaatunut kumoon rautarenkaan voimasta, mutta nousi pystyyn ja jännitti jousensa. En empinyt sekuntiakaan, vaan aloin juosta niin lujaa kuin jaloistani pääsin. Jälleen vauhti kiihtyi kaksinkertaiseksi, mutta minut pysäytti joku, joka kuiskasi: - Tänne, piiloon!

Päättelin, että hän oli joku, joka halusi auttaa minua, joten annoin hänen vetää minut puskaan piiloon. Sykkeeni oli korkealla ja adrenaliini virtasi suonissa. Hämmentyneenä katsoin pelastajaani ja leukani loksahti auki.

Ensiksi kiinnitin huomiota pitkiin hiuksiin ja suippokorviin ja mieleeni tuli joskus naapuripuistikossa pelanneet larppaajat. Hänellä oli maaston väriset vaatteet. Hänen pitkät hiuksensa olivat kullan väriset ja silmät pistävän vihreät. En osannut sanoa, kumpaa sukupuolta hän oli - hän oli kaunis mieheksi ja komea naiseksi. Mutta sillä ei sillä hetkellä ollut väliä, sillä hän heti antoi minulle käskyn: - Sinun on palautettava tuo uniloikkija takaisin omaan todellisuuteensa. Sen saat aikaan portinavaimella, joka sinulla on ranteessasi. Sinulla ei ole paljoa aikaa ja hän on Ordonin kätyri, hyvin vaarallinen.

- Anteeksi, mutta kuka sinä olet? kysyin ja hän katsoi minua tuimasti: - Sillä ei ole nyt niin paljoa väliä. Mene ja palauta hänet todellisuuteensa.

- Olisin hullu, jos menisin takaisin! sanoin kiihtyneenä ja näin kuinka ihmiseksi olettamani kiihtyi. - Sinä olet puolustaja, hyvänen aika! Se on sinun tehtäväsi, suojella todellisuuttamme. Sinä osaat sen, olethan koulutettu tähän...

Juuri samalla hetkellä puskan lehdet revittiin ja juuri minua piinannut olento seisoi edessämme, tähdäten minua nuolella. Mutta vieressäni ollut ihminen ei miettinyt. Hän salamannopeasti tarttui nuoleen ja sai sen katki pelkällä kosketuksella. Hän nosti kätensä ja olento lensi vastakkaiseen puskaan,

- Olen auttanut sinua jo tarpeeksi, hän sanoi ärtyneenä. - Nyt tee tehtäväsi. Avaa portti nyt hänen päälleen!

- Miten? kysyin kiihtyneenä. Hän katsahti minuun kuin olisin tyhmä ja vastasi: - Hiero korua ja keskity. Portit tunnistavat todellisuudet, joihin uniloikkijat kuuluvat. Tee se nyt heti!

Hieraisin korua epävarmasti ja yritin keskittyä jotenkin rukouksenomaisesti. Olennon yläpuolelle sinkoutui salamapallo, joka oli väriltään musta ja se imaisi olennon sisäänsä samalla häviten itsekin. Hengitin kiivaasti ja katsoin vierelläni olevaa ihmistä. Hän huokasi ja sanoi: - Tästä päätellen sinulta on tainnut koulutus jäädä saamatta. Oletko Maasta?

- Maasta? Siis kyllä, se on kotiplaneettani, vastasin sopertaen, sillä kysymys hätkähdytti minua. Hän katsoi minuun ja hänen ilmeensä muuttui, ihan kuin hän olisi ymmärtänyt. Hän sanoi minulle piinaavan hiljaisuuden päätteeksi: - Se selittää paljon. Et ole käynyt vielä koulutustasi. Portinvartijoista yksi kutsutaan Maasta ja koulutetaan tehtäväänsä.

- Anteeksi, olenko minä jokin portinvartija, puolustaja? kysyin hämilläni. Tämä uni alkoi muuttua todellisemmaksi.

- Sinä olet, hän vastasi. - Sinulla on portinavain. Kuule, vien sinut Tietäjän luo. Siellä saat tietää kaiken.

Samalla hetkellä havahduin hereille, omaan sänkyyni. Olin hiestä märkä ja tuijotin kelloa. Se oli viisi aamulla. Nousin pystyyn ja menin vessaan. Istuessani vessassa katsahdin omaan ranteseeni.

Se oli ranteessani, kultainen rannekoru. Aloin kiljua niin kovaa kuin ikinä sain aikaiseksi. Mitä oikein oli tapahtunut? Missä minä olin? Oliko se kaikki totta?

Se oli vasta alku.